TAIDETTA KAIKILLE!

 

Löysin sattumalta lapsena tekemiäni kirjasia ja niistä yhdellä oli hulppean virtaviivainen nimi: Opi ja tiedä - kaikki nykytaiteesta!                                              

Käsialan, tussipiirustusten ja Aku Ankka-lehdestä saksittujen "taideteosten" perusteella olen koonnut sen kutakuinkin kymmenenvuotiaana. Kirjanen on kieltämättä tahattoman hauska, siinä alter egoni, tutkija Maria Steng tutustuu Kirzymin museon nykytaideteoksiin. 

Suora lainaus kirjasta (kirjoitusvirheet ja epäloogisuudet nuoren tekijän):

 

"Taidekokoelman huippu on saksalaisen D. Dinconsin taideteos `Unicefin kirkko`. Se on tehty Tiimakirgin aikaan 1452, jolloin nykytaide oli harvinaista. Taulu varastettiin, mutta lunnaiden jälkeen tuotiin takaisin." 😀

 

 Itse maalausten taso on vaihteleva, mutta teosten nimet ovat mielenkiintoisia, esimerkiksi `Izzincin elämänkatsomus`, `Tötsä` ja `Shurtpinkin valvova silmä`. 

 

Samalta aikakaudelta on tekemäni 71-sivuinen runokirja, jonka sisällön keskeinen outous on riimien ajoittainen korvaaminen jollain käsittämättömällä älämölöllä. Muutamana esimerkkinä:

  

 "En vertaa itseäni parempiin, vaan laulan Riin, riin, riin." (ote runosta Hippo) 

"Hän on avun pikku kunkku ja huutaa: Onkko, konkku!" (ote runosta Superhessu)

"Perässä varkailla on teräsmummo, joka hörisee: Kummo, kummo." (ote runosta Teräsmummo)

 

 En ole varma onko ratkaisuni suoraviivaisen kekseliäs vai tyylipuhdas riman alta ryömintä  (vai molempia yhtä aikaa). 

 

Suoraviivaisista ratkaisuista mieleeni tuli juttu, jonka kuulin isältäni kauan sitten. 

Kaksi kirjailijaa kirjoittivat vuorotellen jatkotarinaa lehteen. 

Päähenkilönä oli jonkinlainen vauhdikas salapoliisi, joka selvitti vaarallisia rikoksia henkensä kaupalla. En muista keitä nämä kirjailijat olivat, mutta kutsutaan heitä vaikka nimillä Hercule ja Sherlock. He kujeilivat keskenään ja asettivat päähenkilön mitä mielikuvituksellisempiin kiipeleihin, josta toisen oli jatkettava ja keksittävä miten tilanne purkautuisi.  

 

Kerran Hercule päätti antaa Sherlockille täysin mahdottoman tehtävän, salapoliisi oli ajautunut niin pahaan pulaan, että pelastuminen oli täysin mahdotonta. "Tästä ei Sherlock selviä", hihitteli Hercule. 

Aikansa pähkäiltyään Sherlock huomasi, ettei mitään johdonmukaista tai uskottavaa ratkaisua olisi. Mutta hän ei luovuttanut vaan veti mutkat kertalaakista suoriksi ja jatkoi pokkana tarinaa: "Päästyään pinteestä salapoliisi..." 

 Tuota sanoisin jo kirjallisen Gordionin solmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren tyylin.👍 

 

Ja vielä lopuksi ohdakkeinen taidemuisto kouluajalta: varsinaisen luokanopettajamme sijaiseksi ilmestyi ärhäkkä eläkeläinen Poseidon Rausku (nimi muutettu.) Meillä ei Rauskun kanssa svengannut alkuunkaan, ei myöskään kuvaamataidon tunneilla. 

Vaikka näin aikuisiällä olenkin siirtynyt maalaustyylissäni naivismiin niin tuolloin esiteininä oloni oli huomattavasti abstraktimpi ja kuvistyöni myös. Siitä ei Rausku pitänyt, hän oli selvästi klassisen maalaustaiteen ystävä ja mutisten tökki töitäni harjaisat kulmakarvat kaartuen koholle kuin tuomion bumerangit.

 

Eräänä kuvaamataidon tunnilla päätin tehdä teoksen, joka yllättäisi Poseidon Rauskun totaalisesti. "Nyt tulee sellainen pläjäys äijäseni, että eiköhän ala tulla käsitteellisemmälle taiteelle ymmärrystä", virnistelin itsekseni. 

Aiheena oli tulipalo. Kuvassani korkea ja kapea tornitalo oli ilmiliekeissä ja ympärillä koikkelehti sikinsokin tikku-ukkoja kauhusta laajentuneine silmineen. Puhekuplissa luki: Apua, apua!/ Mitä ihmettä täällä tapahtuu?/Talo palaa!/Ei voi olla totta!/Nyt kuollaan!

Piirustus oli hirveä, nelivuotiaskin olisi pystynyt parempaan.

Poseidon Rausku rakastui kuvistyöhön. Hänen mielestään se kuvasti mahtavasti ihmisten hätää katastrofin keskellä. 

Olin sanaton.