KERRAN JOULUKUUN AIKAAN - DIANDRASTA, CAROLA HÄGGKVISTISTÄ JA PIPARKAKUISTA

 

Alunperin tarkoituksenani oli kirjoittaa blogiteksti joulunaikaan sijoittuvista kirjoista: Sophien Kinsellan Himoshoppaajan joulu- uutuudesta, Agatha Christien dekkariklassikosta Simeon Leen testamentti, P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä- novellikokoelmasta ja Outi Pakkasen jännäristä Katso naamion taa. 

Mutta enpä kirjoita koska en ole ehtinyt lukea näistä yhtäkään (paitsi tietty Christien joskus aikoinaan). Sen lisäksi kirjapinoni päällimmäisen opuksen, P.D. Jamesin houkutteleva konvehtikansi sai minut epähuomiossa hotkaisemaan Seppo-vaarille tarkoitetut joululahjasuklaat. 

 

Seuraavaksi suunnittelin kirjoitusta Heinrich Böllin nerokkaasta Ois joulu ainainen- novellista ja Good Bye Lenin- elokuvasta, jota Böllin satiiri on inspiroinut.

Mutta enpä kirjoita niistäkään koska en ole ehtinyt katsoa elokuvaa.

 

Onneksi joulunpyhinä on aikaa lukea, katsella elokuvia ja ennen kaikkea syödä suklaata niin, että pyjamapöksyjen äärimmilleen viritetty joustovyötärö huutaa apua. 

(Ja Seppo-vaari saa aatoksi uuden suklaasatsin, lupaan.)

 

Joten tällä kertaa kirjoitan Diandrasta ja Carola Häggkvististä - ja lopuksi vielä piparkakkujen koristelemisen vaikeudesta.

🎄

 

Olin sunnuntaina katsomassa Diandran Kerran joulukuun aikaan- joululaulukonserttia, jossa hän esitti kaksi Carola Häggkvistin kappaletta. Yhtäkkiä käsitin, että heissä kahdessa on artisteina pohjimmiltaan jotain samaa. Ja nimenomaan artisteina, ei persoonina.

 

Monille tulee Carolasta ensimmäiseksi mieleen Euroviisut, mittava hiuspehko ja tuulikone. Ja Euroviisuista Carolan ura alkoikin - tosin silloin vielä ilman tuulikonetta. (Vuosi oli 1983, olikohan moista laitetta vielä edes keksitty?)

Tuolloin läpimurtonsa hetkellä Carola oli vasta 16-vuotias. Tätä on näin jälkikäteen vaikea hahmottaa, koska kuten useat ihmiset 80-luvulla, hänkin näytti paljon ikäistään vanhemmalta.

 

Minusta tuli silloin Carola-fani.

En itse asiassa täysin ymmärrä mikä hänessä vetosi minuun niin voimakkaasti, musiikki oli aika tasapaksua discon ja iskelmän yhdistelmää ja pitkästyttäviä balladeja. Ja hän tosiaan oli jotenkin keski-ikäisen oloinen ja käytti hikipantaa (mikä on osittain anteeksiannettavaa aikakausi huomioon ottaen). Carola oli myös haastatteluissa vannoutuneen uskonnollinen, mikä ei innostanut minua lainkaan. 

Voisin veikata suurimmaksi syyksi sitä, ettei nuoria naisartisteja vaan ollut 80-luvun alkupuolella tarpeeksi - tai tietenkin heitä oli olemassa, jossakin, mutta minun ulottumattomissani. Tiedonsaanti oli rajallista eikä heitä liiemmin noteerattu.

 

Kun esimerkiksi selasin toissapäivänä vuoden 1984 Suosikkia niin legendaarisen Suomen rankin lista- lukijaäänestyksessä 20 parhaan joukossa oli neljä naista, heistä ainoana laulajana Meiju Suvas (joka muuten esitti Carolan Euroviisu-hitin Främlingin suomenkielisenä versiona). Muut kolme olivat näyttelijä Marjatta Raita, hiihtäjä Marja-Liisa Hämäläinen (myöhemmin Kirvesniemi) ja keihäänheittäjä Tiina Lillak.

Ei siis toisaalta mikään ihme, että löysin 7-vuotiaana Carolan kun ei oikein mitään muutakaan ollut löydettävissä. 

Mutta palataan asiaan, nuoressa Carolassa ja Diandrassa on siis mielestäni artisteina jotain samaa.

He ovat molemmat tuttuja ja turvallisia, ammattitaitoisia koko perheen viihdyttäjiä. Diandran voisi myös helposti kuvitella Suomen Euroviisu-edustajaksi ja hänen levyissään saattaisi lukea 80-luvun korni teksti Tuttu TV:stä.

Persoonina he ovat sen sijaan erityyppisiä. Diandra on rakastettavan lämpöinen, aito, söpö ja sympaattinen - Carola oli huomattavasti kulmikkaampi tapaus.

Laulajana pidän Diandrasta enemmän, hänen äänensä on svengaavampi, täyteläisempi ja miellyttävämpi.

🎄

Diandran joulukonsertti oli maltillinen. Yleisö koostui enimmäkseen iäkkäämmistä ihmisistä. Meidän poppoon ikähaitari liikkui 12-vuotiaasta yli yhdeksänkymppiseen, joten sanani koko perheen (tai oikeastaan usean sukupolven) esiintyjästä ei ole täysin tuulesta temmattu. Isoäitini mielestä konsertti oli hyvä, 12-vuotias tyttäreni kommentoi "ihan okei". Carola-covereiden lisäksi kuultiin vanhoja joululauluja, mm. En etsi valtaa, loistoa ja Varpunen jouluaamuna sekä muita varmoja valintoja kuten esimerkiksi Leonard Cohenin Hallelujah.

Diandra on järjettömän kaunis ja hänessä on upeaa lavasäteilyä. Hän laulaa usein ihanan kovaa (minä rakastan sitä kun lauletaan kovaa) ja taustakolmikko oli loistava.

Parhaimmillaan Diandra on kuitenkin silloin kun hän rikkoo rohkeasti turvallisen viihdyttäjän rajojaan. Koko konsertin ehdoton huippukohta oli omaperäinen tulkinta Heinillä härkien kaukalon-viisusta, siinä oli jopa shamanistisen hypnotisoivaa ja riivattua meininkiä. Tuli etäisesti Sielun Veljien versio Kanoottilaulusta mieleen.

Juuri tällaista kesytöntä irrottelua toivoisin häneltä enemmän.

🎅

Tämä on Kirjavan tuvan viimeinen blogikirjoitus ennen joulua, joten toivotan kaikille oikein ihanaa joulunaikaa ja pakettikaupalla hyvää mieltä.💝

On muuten yksi taitolaji, jossa väistämättä epäonnistun vuosi toisensa jälkeen: piparien koristelu. Näin vakaakätisenä kuvataiteilijana luulisi kyseisen homman olevan ihan piece of piparcake, mutta eipä ole. Alla olevassa kuvassa varsin futuristinen tyylinäyte parin vuoden takaa. Ihan hyvännäköisen ukon koristeli tyttäreni (tuolloin 9 vuotta) ja vähemmän hyvännäköisen akan minä (tuolloin 43 vuotta). Eukolta katkesi pääkin kesken "koristelun".

 

Eikä meno ole parantunut vuosien saatossa yhtään. Tässä on viimeisin yritelmä. Miten ihmeessä on edes mahdollista, että noilta tyypeiltä katkeaa heti päät kun tartun pursottimeen?