SUPERSONIC - KUINKA OASIS RAIVASI TIENSÄ SALIN LÄPI JA ISTUI TÄHTIEN PÖYTÄÄN

 

Simon Halfon: Oasis Supersonic

Like kustannus 2021

Suomennos: Juha Ahokas ja Einari Aaltonen 

 

 Yli 20 vuotta sitten elämämme Kallion kimppakämpässä oli ajoittain villimmänpuoleista ja muistan kuinka alkavan ryhtiliikkeen merkiksi kiinnitimme sisareni kanssa jääkaapin oveen kuvan, jossa möllöttivät harvinaisen katuvan oloiset Gallagherin veljekset.

Kuvassa oli teksti: Bileet ovat ohi. 

(Tuohon aikaan siskoni nimitti minut Suomen epäviralliseksi Liam Gallagheriksi kunnes tajusi, että sehän tekee hänestä automaattisesti Suomen epävirallisen Noelin.😃)

 

 

Kuvateksti oli enteellinen, koska vähitellen alkoi näyttää siltä, että Oasiksen osalta bileet alkoivat olla tosiaan ohi. Oli vuosi 1999.

 

♪♪♪

 

Supersonic-historiikki käsittelee aikaa kun Oasiksen bileet käynnistyivät ja olivat vireimmillään, kirja alkaa Manchesterin esikaupungista ja päättyy vuoteen 1996, Knebworthin kahteen konserttiin, jolloin yhtye oli kiistatta uransa huipulla.

 

Elämäkertakirjuri Simon Halfon teki alunperin keikkoihin keskittyvän kahden tunnin dokumenttielokuvan vuonna 2016, mutta leffan ulkopuolelle jääneitä haastatteluja ja tarinoita kertyi niin paljon, että hän päätti koota niistä erillisen kirjan.

Ja hyvä niin, sillä tämä ratkaisu toimii, sekä pelkistä haastattelunpätkistä koottu kirja että sen lopetus vuoteen 1996, vaikka yhtye jatkoikin sen jälkeen puoliteholla vielä kolmetoista vuotta. 

Äänessä ovat Gallagherin veljesten lisäksi mm. heidän äitinsä Peggie, kolmas veli Paul, bändin muut jäsenet, kiertuemanageri Maggie ja muita lähipiiriläisiä.

Supersonic vie vauhdikkaalle aikamatkalle brittipopin kulta-aikaan. 

Tyylikkäiden ja nokkelien (mm. Blur ja Pulp) keskeltä nousi Oasis, joka edusti raikulimaista hedonismia puhtaaseen junttiuteen asti ja lopulta korjasi koko potin kulmakarvat liehuen.

Muistan kuinka Oasiksen ja Blurin keskinäisistä kahnauksista kirjoitettiin lehdissä jatkuvasti, veljekset laukoivat öykkärikommenttejaan milloin mistäkin ja tappelivat keskenään. He olivat kuin sarjakuvahahmoja, aikamoisia velikultia, Liam itsetietoinen moukka, Noel umpimielinen kireilijä.

Liam: Noel on tosi varovainen, suorastaan kiero.

Noel: Liam on varsinainen kiusankappale...Ei oikeastaan löydy sanaa, jolla sellaista helvetin narrimaisuutta voisi tarkalleen kuvailla.

Supersonic-historiikki ei välttämättä ole kaikista syvääluotaavin, mutta eipä ollut Oasis itsekään. Kirja kuitenkin rullaa eteenpäin varsin viihdyttävästi - kuten yhtyekin aikoinaan. Ennen kaikkea se on hämmästyttävä kertomus siitä kuinka epätodennäköinen menestyjä Oasis, tuo brittipopin Uuno Turhapuro, raivasi tiensä salin läpi ja istui tähtien pöytään.

Liam: Tein sitä, mitä minun odotettiin tekevän: olin vittu rocktähti, rätätää. Se oli helvetin mahtavaa, pidin siitä yli kaiken ja pidän edelleen. Herään aina hymy huulilla.

Noel: Jossakin vaiheessa olimme lyömättömiä. Sitä kesti vain vähän aikaa, puolisentoista, ehkä pari vuotta, mutta olimme yksi suurista.

Nousukautena Oasiksen meno oli sitä mitä osaa odottaakin, päihteitä, loputonta kaaosta, nujakointia ja hajotettuja hotellihuoneita, mutta Supersonicissa poikkeuksellista ja varsin virkistävää on täysi seksittömyys. 

Yleensä kaikissa opuksissa, joissa pahennusta herättävä rockbändi mellastaa kamapäissään ympäri maailmaa kerrotaan yksityiskohtaisesti tylsinkin seksiakti (haukotus) ja muodokkaita blondiinimimmejä puskee sarjatulena suunnilleen kaikista ovista ja ikkunoista (haukotus). 

Supersonicissa ei ole mitään tällaista.

Saattaa olla, ettei yhtyettä bändärimeininki liiemmin kiinnostanut. 

(Ja vaikkei kirjassa sitä mainitakaan niin Liamilla oli tuolloin naisystävänä sietämättömän vastustamaton nöpönenä, näyttelijä Patsy Kensit, he avioituivat 1997 ja saivat lapsen pari vuotta myöhemmin. Olin itse Absolutely Beginners-elokuvan jälkeen, vuonna 1986, salaa ihastunut Patsyyn, jopa niin paljon että tein hänestä heiveröisellä englanninkielentaidollani ja vielä heiveröisemmällä biisintekotaidollani rakkauslaulun nimeltään "Big Delight". Voi hyvä ihme sentään.😊) 

Tai sitten tämä on seurausta rakenteiden muutoksesta, seksipuuhasteluja ei enää pidetä niin loputtoman ihmeellisenä asiana. Oli niin tai näin, tämä lukija kiittää. Elämäkertojen samaa kaavaa toistavat patongin heiluttelut eivät todellakaan ole aina niin huisin jänskiä spektaakkeleita kuin mitä asianomaiset itse kuvittelevat. (paitsi Rob Halford, olet draivikas poikkeus.)

 

Itse en ole koskaan ollut vannoutunut Oasis-fani, mutta pidin heidän kahdesta ensimmäisestä levystään. Toisin kuin Definitely Maybe-debyytti, Oasiksen kakkosalbumi (What´s the Story) Morning Glory? sai ilmestyessään vuonna 1995 kriitikoilta murska-arvostelut, mutta siitä sekä bändi että kuuntelijat vähät välittivät. 

Levyn sinkkubiisit Don´t Look Back in Anger, Some Might Say, Wonderwall, Roll with It, Morning Glory ja Champagne Supernova helkkyivät kaikkialla. Ja onhan se hyvä levy!

Kuten Noel Gallagher muistuttaa, ulkomusiikilliset asiat ovat viime kädessä täysin yhdentekeviä, kyse on aina musiikista. "Loppujen lopuksi millään ei ole väliä, koska vain laulut jäävät jäljelle", hän kiteyttää. 

Oasiksen tarina on samalla tarina aikakaudesta, joka tuli muuttumaan nopeasti ja perusteellisesti. Knebworthin konserteissa ihmisillä ei ollut vielä kännyköitä, se oli analogisen ajan viimeisiä hetkiä. Noelin mielestä Oasis oli viimeinen suuri rock-bändi, joka pärjäsi perinteisellä tavalla, ilman digitaalista maailmaa.

♪♩ Where were you while we were getting high ♪♩ - no, me olimme mukana ja se oli hienoa aikaa.