Tervetuloa tupaan kesätauon jälkeen!
Joskus ajatuksen- ja tekemisenvirtaa on mahdoton pysäyttää. Katsoin vuosien jälkeen uudelleen Arturo Perez-Reverten romaaniin löyhästi perustuvan elokuvan Yhdeksäs portti. Siitä mieleeni tuli 1200-luvulla böömiläisessä luostarissa syntynyt kirjakokoelma Codex Gigas, jota kutsutaan myös Paholaisen Raamatuksi. Samalla halusin nähdä jälleen tv-sarja Robin Hoodin jakson Cromm Cruac. Cromm Cruacista puolestaan sain kimmokkeen katsoa tositapahtumiin osittain perustuvan, kauhudraamaksi kuvatun leffan Lords of Chaos. Chaosista mieleeni tuli Joe R. Lansdalen romaani Yöjuoksijat... Ja niin edelleen.
Tällä kertaa Kirjava tupa muuttuu tummasävyiseksi tuvaksi ja aion käsitellä näistä kahta aihetta: lyhyesti Codex Gigasia ja laajemmin Lords of Chaos-elokuvaa. Yhdeksännestä portista ja Cromm Cruacista kenties myöhemmin.
XV Goetia / The Devil
Taulusarjasta The Major Arcana/ The Path of Magic Tarotdeck
sekatekniikka kankaalle
© Nina Merlina
CODEX GIGAS-PAHOLAISEN RAAMATTU
Legendan mukaan keskiajalla böömiläinen munkki oli saanut rangaistuksen vakavasta synnistä, hänet aiottiin muurata elävältä. Munkki pyysi, että mikäli luostari säästäisi hänen henkensä, hän valmistaisi yhdessä yössä teoksen, joka olisi suurempi kuin mikään muu kirja maailmassa. Apotti päätti antaa munkin yrittää, vaikka tehtävä oli täysin mahdoton.
Yöllä munkki kutsui Paholaista apuun ja lupasi tälle sielunsa. Syntyi teos nimeltä Codex Gigas (lat. suuri kirja), 75 kiloa painava, valtavankokoinen käsikirjoitus. Todisteena solmimastaan liitosta kirjassa on suuri, sivunkokoinen kuva Paholaisesta.
Arvoituksellinen ja syntyperältään tuntematon teos on kiehtonut ihmisiä vuosisatoja. Se on aikojen saatossa matkannut monen mutkan kautta benediktiiniläisluostarista Tukholman kuninkaalliseen kirjastoon. Matkan varrella se on varastettu, lähes poltettu ja melkein tappanut ihmisen. On myös väitetty, että kirjan lähellä tapahtuu yliluonnollisia ilmiöitä.
Tutkijat selvittävät edelleen järkälemäisen teoksen alkuperää, Paholaisen kuva on Codex Gigasin katsotuin sivu, sen aukeaman pergamentti on haalistunut valossa enemmän kuin muut sivut.
Codex Gigas
Kuva Paholaisesta
LORDS OF CHAOS
Paholaisen Raamatusta tosiaan mieleeni tuli vuonna 2018 julkaistu Lords of Chaos-elokuva, jota en ole aiemmin nähnyt, enkä ole oikeastaan halunnutkaan; tuo aikakausi, Black Metal, Norjan tapahtumat - ne kaikki merkitsevät itselleni jotakin.
Nyt katsoin. Leffa on ihan sujuva kun sitä tarkastelee teinifilmin kannalta, viihdyttävä ihmissuhdesoppa, jossa on arvatenkin hyvin synkkiä hetkiä. Mayhem-bändin syntytarinana pikakelattu, mutta välttävä. Historiikkina ohut. Kokonaisuutena katsottava, mutta lattea. Puvustus ja lavastus ovat huippuluokkaa. Näyttelijäsuoritukset enimmäkseen hyviä.
Päähenkilö, jonka kautta tarinaa kuljetetaan on oikeutetusti Øystein Aarseth eli Euronymous, Mayhemin nokkamies ja kitaristi, legendaarisen Helvete-levykaupan omistaja ja pyörittäjä, täysin itsenäisen Deathlike Silence-levymerkkinsä pääjehu. Yksi merkittävimmistä johtohahmoista Norjan Black Metal-skenessä.
Euronymousin roolissa nähdään Rory Culkin (lapsinäyttelijä Macaulay Culkinin veli), jonka kasvot ja silmät ovat luonnostaan niin persoonallisen tunteikkaat, että hieman häiritsevät eläytymistä.
Siinä missä aito Euronymous näytti esimerkiksi corpse paintissa intensiivisen tuimalta julmurimummolta, Culkin näyttää jatkuvasti murheenmurtamalta Kari Ketoselta.
Toiseksi päähenkilöksi nousee tietenkin pahamaineinen Varg Vikernes, jota näyttelee Emory Cohen. Elokuvan nuori Varg on ujonoloinen, pyöreäkasvoinen poika, joka haluaa kovasti miellyttää päästäkseen mukaan joukkoon tummaan. Kirkkojenpoltosta saatu huomio sekoittaa hänen päänsä.
Ja sitten Kuollut poika. Dead eli Per "Pelle" Yngve Ohlin, ryhmän omaperäisin ja traagisin henkilö. Pidin elokuvassa erityisesti Deadin osuudesta ja näyttelijä Jack Kilmeristä (näyttelijä Val Kilmerin poika). Hän on varsin suloinen ja tuo esiin Ohlinin teeskentelemättömyyden, ulkopuolisuuden tunteet, mielenterveysongelmat, masennuksen ja haurauden. Yksi elokuvan aidosti koskettava kohtaus on Ohlinin surumielinen hiljaisuus keikan jälkeen, hän on kalpea ja kaukainen, käsivarret teipattuna toisten remutessa rehvakkaasti ympärillä. Leffaan on otettu mukaan myös Ohlinin itsemurhaviesti, joka paljastaa hänen kuuluisan mustan huumorintajunsa: "Pahoittelen veren määrää."
Asiasta kiinnostuneet tietävät mitä jatkossa tapahtui: läjä klassikkolevyjä, läjä palaneita kirkkoja ja kaksi murhaa. Ja niille, jotka haluavat tietää suosittelisin ehdottomasti ennemmin aiheesta lukemista kuin tätä elokuvaa.
Leffa ei ole dokumenttielokuva, vaan jo alkumetreillä sen ilmoitetaan olevan yhdistelmä faktaa ja fiktiota, silti jotkut fiktiiviset ratkaisut ovat harvinaisen typeriä.
Voiko olla ankeamman kliseisempää juonikuviota kuin se, että loppumetreillä Euronymous rakastuu "kivaan tyttöön" ja päättää muuttaa elämänsä suunnan. Todellisuudessa Euronymouksella ei tainnut koskaan olla yhtäkään tyttöystävää. Yhtä epäuskottavaa on se, että Vargista kuoriutuu kiimaisten fanityttöjen ympäröimä Sex Machine. Kröhöm, jotain rajaa. Nyt mennään vähän liikaa L.A./Mötley Crüe-osastolle.
Jäin miettimään mitä tällä elokuvalla oikein halutaan sanoa?
Ehkä alleviivaavan opettavasti jotakin tähän suuntaan: Norjan poppoo oli joukko epätoivoisia, kylmän laskelmoivia tai vähän tyhmiä mammanpoikia, jotka halusivat huomiota ja tarvitsivat vain rakkautta. He olivat tosielämän kummitusjunaan eksynyt pikkupoikien reppanajengi. Niinkö?
Kenties tällaisella lähestymistavalla halutaan varmistaa ettei kukaan katsojista ottaisi heitä esikuvikseen.
Se on vaan aika kaukana totuudesta.
Kyse oli kuitenkin alkuvoimaisesta ilmiöstä, luovista ja lahjakkaista oman polkunsa kulkijoista, eriskummallisista ihmisistä, jotka nostivat Black Metalin undergroundista uuteen nousuun ja suureen suosioon täysin omilla ehdoillaan. Mukana oli varsin älykkäitä persoonia (esimerkiksi Emperorin Ihsahn) jotka eivät osallistuneet rikoksiin tai pahimpiin aatteellisiin ylilyönteihin, mutta he eivät tietty olekaan Hollywoodin kauhisteluviihdemateriaalia. Mutta kaikkea todellakin tapahtui, ideologia oli usein äärimmäistä, toisinaan vinksahtanutta, toisinaan älyllistä, toisinaan moniulotteista, toisinaan vaarallista.
Kuten alussa kirjoitin, onhan tämä ihan sujuva, poikkeuksellisen verinen, kiinnostava ja jopa kohtuullisen toimiva amerikkalaisena tragikoomisena teinidraamana. Mutta olisi tämän elokuvan voinut tehdä toisinkin, paljon tyylikkäämmin.
Aiemmassa blogitekstissäni arvioin tv-osiossa lyhyesti neliosaista Helvetti soikoon - Norjalaisen Black Metalin historia- dokkaria ja annan muutaman lukuvinkin aiheesta. Kirjoitus löytyy täältä:
Yksityiskohta taulusta "Julma kesä"
peiteväri kankaalle
© Nina Merlina
Seuraava blogiteksti ilmestynee syyskuussa uuden kuun aikoihin, siihen saakka Freezing Moon In the Nightside Eclipse!🌕
Kommentit
Lähetä kommentti