Kirjavan tuvan Marilyn Monroe-teemakesä jatkuu. 💛
Ensimmäisessä osassa oli muistojani Marilynista sekä kirja-, leffa- ja musiikkivinkit, sen voit lukea täältä:
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä tulee kuluneeksi 98 vuotta supertähden syntymästä. Tässä toisessa osassa arvioitava Niagara-elokuva on sekin jo yli 70-vuotias.
Marilyn-kirjoituksia luvassa aina tähden kuolinpäivään eli elokuun 4. päivään saakka, tulossa ainakin lisää elokuva-arvioita ja muutakin aiheeseen liittyvää.
Nyt uppoudutaan Niagaran maailmaan, aluksi tiivis selontekoni Marilynin urasta hiukan ennen ja jälkeen elokuvan ja sitten itse arvosteluun - siirtykäämme siis uljaille putouksille keskelle kolmiodraamaa ja murhajuonittelua.
NIAGARAN TAUSTATEKIJÖITÄ JA JÄLKIJÄRISTYKSIÄ
Aiemmin lukuisia pikkunäyttäytymisiä ja joitain merkityksellisiäkin sivurooleja tehneen Marilyn Monroen ensimmäinen pääosa oli vuonna 1952 psykologisessa trillerissä Draama hotellissa (Don´t Bother To Knock). Tuolloin vielä kohtalaisen tuntematon Marilyn esitti häiriintynyttä lapsenvahtia Nell Forbesia. Hän onnistui vaativassa tehtävässään ja toi Forbesin hahmoon pelokasta herkkyyttä ja uskottavuutta, Marilynin Nell on valjunoloinen, pälyilevä ja pirstoutunut persoona.
Minibudjetilla toteutettu ja rivakasti kuvattu elokuva ei ollut menestys millään mittapuulla, sitä pidettiin kliseisenä ja se painui nopeasti unohduksiin. Sen sijaan kollegat olivat varsin vaikuttuneita Marilynin kyvyistä valkokankaalla.
Ainutlaatuinen Psyko-Marilyn! Nell Forbesina elokuvassa Draama hotellissa.
Heti seuraavana vuonna 1953 Marilyn sai toisen pääosansa trillerissä Niagara, jota voidaan pitää hänen läpimurtoelokuvanaan.
On huomattavaa ettei Marilynin nousu huipulle käynnistynyt kepeistä komedioista tai hilpakoista musikaaleista vaan vakavista, synkkäsävyisistä film-noireista. Kuten Draaman Nell Forbesin niin myös Niagaran Rose Loomisin rooli oli kaukana siitä myöhempien aikojen huvittavasta hempukasta. Rose on katala ja itsekäs, sensuelli ja vaarallinen.
Niagaran ohjaaja Henry Hathaway ylisti Marilynia: "Hän on paras luontainen näyttelijä, jota olen koskaan ohjannut. Suurenmoinen työtoveri, hyvin helppo ohjattava, erittäin kunnianhimoinen, hyvin älykäs."
Ohjaaja totesi myöhemmin kuinka surullista oli ettei Marilynin sen koommin annettu olla tasoisensa näyttelijä ja miten "kusipäät aina polkivat häntä jalkoihinsa."
Marilyn ja ohjaaja Henry Hathaway Niagaran kuvauksissa.
Niagaran jälkeen Marilyn samana vuonna singahti suoraan supertähtiluokkaan Herrat pitävät vaaleaveriköistä (Gentlemen Prefer Blondes)-musikaalikomedian jättimenestyksen myötä. Elokuva on mielestäni aivan ihana, yksi hänen parhaitaan, mutta valitettavasti se myös sinetöi hänen tulevaisuutensa. Marilynille ei enää annettu tasapainottoman Nellin tai petollisen Rosen kaltaisia rooleja vaan hänestä leivottiin naiivi ja avuton seksiobjekti. Yksinkertainen söpöliini, jota miehet saattoivat ihailla pelkäämättä, että hän haastaisi tai voittaisi heidät jossakin. Herrojen jälkeen Marilyn joutui alistumaan tuotantoyhtiö Foxin vaatimuksiin, niellä pettymyksensä kerta toisensa jälkeen ja tehdä periaatteessa samaa, mutta tarpeen vaatiessa hivenen muunneltua Herrojen Lorelei Leen roolia yhä uudelleen ja uudelleen kuolemaansa saakka.
Herrat pitävät vaaleaveriköistä ja Marilyn hurmaavana Lorelei Leenä.
Marilyn lisäsi elokuvan loppupuolelle itse keksimänsä, paljonpuhuvan repliikin:
"Voin olla tarpeen tullen älykäs, mutta miehet eivät pidä siitä."
ARVIOSSA NIAGARA
Niagara, 1953.
Ohjaus: Henry Hathaway. Käsikirjoitus: C. Brackett, R.L. Breen & W. Reisch.
Pääosissa: Marilyn Monroe (Rose Loomis), Joseph Cotten (George Loomis)
ja Jean Peters (Polly Cutler)
Pirteä aviopari Polly (Jean Peters) ja Ray Cutler (Casey Adams) saapuvat Niagaran putouksille vuokramökkiin viettämään kuherruskuukauttaan ja kohtaavat pariskunnan, jonka suhde ritisee omituisuuttaan. George Loomis (Joseph Cotten) on sodan jäljiltä traumatisoitunut, vastikään psykiatrisesta sairaalasta ulospäässyt masentunut ikämies ja hänen nuori vaimonsa Rose (Marilyn) aistikas kaunotar. Georgen käytös on mustasukkaista, epävakaata ja ahdistunutta, kohtalokas Rose myhäilee ja hyräilee. Sattumalta Polly saa selville, että Rosella on rakastaja. Sitä hän ei vielä tiedä, että Rose ja rakastaja punovat murhasuunnitelmaa.
Tässä räjähdysherkkä lähtöasetelma, joka onnistuu herkullisesti. Marilynin ja Cottenin välinen monisäikeinen dynamiikka sihisee. Elokuvan juoni on tyylikäs ja näppärä, siinä on Hitchcock-väristyksiä ja ihanan puistattavia yksityiskohtia kuten esimerkiksi tiettyä sävelmää soittavat tornin kellot. Putoukset ovat komeat.
Elokuvassa on siis ilman muuta hetkensä ja se pitää ajoittain tiukasti otteessaan, mutta kokonaisuutena se ei ole erinomainen. Itse asiassa se kohoaa vain niukasti keskinkertaisen paremmalle puolelle. Instensiteetti paikoitellen rakoilee. Loomisin pariskunnan kieroiluun tahtomattaan sekaantunut Polly on aika merkityksetön ja siksi loppukohtaus ei ole niin jännittävä kuin selvästi olisi tarkoitus.
Marilyn on oikein hyvä. Hän tihkuu omahyväistä juonikkuutta joka vaihtuu salamannopeasti puhtaaseen paniikkiin. Myös Joseph Cotten piinattuna aviomiehenä on vakuuttava. Ohjaaja Hathaway ei ollut täysin tyytyväinen Cotteniin, jota piti turhan tasapaksuna, mutta henkilökohtaisesti pidän todella paljon hänen sulkeutuneesta, varjoissa lymyilevästä olemuksestaan.
Jos filmille pitäisi antaa arvosana kouluasteikolla 4-10 niin päätyisin kahdeksaan. Marilyn ja Cotten saisivat molemmat kiitettävät. Jean Petersin esittämän Pollyn pitäisi periaatteessa olla yksi päähenkilöistä eikä hänen suorituksestaan sinänsä löydy mitään motkotettavaa, hahmo on vaan kovin ohut. Hän jää väistämättä pelkäksi statistiksi.
Valkokankaan kavala kaksikko. Marilyn ja Joseph Cotten Niagaran kuvauksissa.
Seuraavaksi Kirjavassa tuvassa sukelletaan putouksesta jokeen. Eli kesäkuun 15. päivän tienoilla ilmestyy kolmas osa, arvio Marilynin tähdittämästä länkkäristä Joki, jolta ei ole paluuta (The River of No Return, 1954).
EDIT. Voit lukea sen täältä:
Jatketaan uiskentelua Marilynvirrassa.💋
.png)
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti